Kuinka moni onkaan havainnut, että 30min päivittäinen ruokatauko tuottaa yhteensä 22,5 vuosiviikkotuntia? Tämä on yhtä paljon kuin koulussa on liikunnan opetusta. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti julkaisi 21.2.2012 kirjan, joka antaa kouluruoalle uudenlaisen merkityksen välineenä laajemmalle oppimiselle.
(ladattavissa Ruralia-instituutin sivuilta)
Esipuheessa kirjan toimittajat kertovat näkemyksensä olevan ettei nykyinen ruokaa koskeva opetus ja oppiminen vastaa tulevaisuuden tarpeita.
Ruoka - oppimisen edellytys ja opetuksen voimavara
(Helmi Riusku-Norja, Eila Jeronen, Sirpa Kurppa, Minna Mikkola ja Anna Uitto (toim.) (ladattavissa Ruralia-instituutin sivuilta)
Kirja osoittaa miten enää ei kouluruokaa haluta nähdä vain kuluna tai pitkän tähtäimen terveysvaikutteisena fysiologisena välttämättömyytenä, joka on osa kansantauteja ehkäisevää kansanravitsemusta. Siten suoraan terveydellisenä tai sosiaalipoliittisena tekijänä. Nykyaikainen kouluruoka on osa kestävän kehityksen oppimista, investointi tulevaisuuteen ja kuuluu osaksi useita eri hallinnonaloja.
Kestävän kehityksen maailmanlaajuisena taustana on YK:n jäsenvaltioiden nimeämä 2005-2014 kestävän kehityksen kasvatuksen vuosikymmen (Helmi Risku-Norja, s. 13). Ylevät periaatteet eivät kuitenkaan välttämättä johda muutoksiin, ellei niitä käännetä konkretian kielelle ja ilmaista, mitä tavoitteet tarkoittavat omassa yhteisössä ja sen toimintakäytännöissä. Kirjan taustalla oleva Suomen Akatemian SEED-hanke valitsi ruoka-aiheen konkretisoimaan kestävän kehityksen käsitettä ja toteutuksen periaatteeksi "koko koulu opettaa" (s. 17). Kirja sisältää hankkeessa käsiteltyjä tutkimusaiheita omina kokonaisuuksinaan eri kirjoittajien toimesta. Kirjoittajista löytyy opetus- ja ympäristöalan kuin ruoka- ja järjestöorganisaatioidenkin asiantuntijoita sekä kokeneita tutkijoita. Lisätietoja heistä löytyy viimeiseltä sivulta.
Esipuheessa kirjan toimittajat kertovat näkemyksensä olevan ettei nykyinen ruokaa koskeva opetus ja oppiminen vastaa tulevaisuuden tarpeita.
"Ruoan laatu, tuotantotavat ja riittävyys, sekä niihin liittyvät monitahoiset ekologiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset ongelmat ovat nykypäivän ja tulevaisuuden keskeisiä paikallisia ja maailmanlaajuisia kysymyksiä. Tietoisen ja tavoitteellisen ruokakasvatuksen tarve on koulussa ilmeinen."Kirja perustelee ruokakasvatuksen mahdollisuudet mm. kulutuksen ja tuotannon näkökulmasta, Steinerkoulujen esimerkin ja ruokapalveluhenkilöstön arkikokemusten sekä oppilaiden omien kokemusten kautta. Taustatietona ruokakasvatukselle löytyy yhteydestä muuhun kestävyyskasvatukseen, kouluruokailun historiaan sekä eurooppalaisen ruokakasvatuksen kehityshistoriaan. Näiden tekstien kautta on helppo nähdä miten:
"Kouluissa ruokakasvatus merkitsee lapsen ja nuoren kasvamista ruokajärjestelmän kehittäjäksi ja uudistajaksi oman elämän, yhteisön ja yhteiskunnan toimijana."
Muutamia havaintojani kirjasta
Tähän asti kouluruokailu on pitkälti nähty kuluna, jonka resursseja on supistettu mielummin kuin opetuksen. Helmi Risku-Norja kaivaa näkyville (s. 27 alkaen) miten sekä ruokakasvatusta että kestävyyskasvatusta tehdään jo kouluissa ja siten näiden asioiden yhdistäminen kouluruokailuun ei vie resursseja opetukselta. Kouluruokailuun panostaminen voi jopa tuoda lisäresursseja opetukseen kun keittiöhenkilökunnalta jää esimerkiksi aikaa tutustuttaa oppilaita ruoanvalmistukseen tai elintarvikkeisiin.
Kirja sisältää paljon opetuksellista teoriaa tukemaan ruokakasvatuksen menetelmien valintaa. Tutkimustulosten mukaan tuloksia ei saavuteta vain luokkahuoneessa opiskellen vaan etenkin lasten näkökulmasta syväoppimiselle on tärkeää liittää opittu nykyhetkeen ja tuoda samalla iloa oppimiseen (Pia Smeds, s.64). Ruokakasvatuksessa tämä voi tarkoittaa vaikka vierailua maatilalle tai edellä mainittua piipahdusta keittiön puolella. "Ruokakasvatus kestävän kehityksen kasvatuksen osana"- kappaleen lopuksi Eila Jeronen kommentoi miten internet avaa mahdollisuuksia sosiaalisille keskusteluverkostoille ja tuo esille myös kansainvälisiä näkökulmia erilaisiin todellisuuksiin (s.11). Salo, Uitto ja Saloranta kuvaavat yhden kunnan kokemuksia yhteistyöstä 4H järjestön kanssa ja menetelmistä, millä Vihdissä tämän hetken lapset ja tulevaisuuden aikuiset oppivat taitoja, joita tarvitaan kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumiseksi (s. 66).
Teoksessa on paljon tutkimustietoa Suomalaisesta aineistosta. Yllättävää on tulos miten oppilailla oli enemmän sosiaalisia ja kulttuurisia kestävän kehityksen kokemuksia kuin ekologisen ja taloudellisen kestävän kehityksen kokemuksia (s 45). Kestävä kehitys ei siis olekkaan pelkää jätteiden lajittelua... Kirjasta löytyy tietoa myös miten erilaiset opettajat vaikuttavat kestävän kehityksen oppimiseen todeten tuloksiin perustuen opettajien aktiivisella toiminnalla olevan vaikutusta oppilaiden oppimiseen (Uitto, Saloranta s. 83). Toinen kirjan osio tuo esille ruokapalveluhenkilöstön tämän hetken osallisuuden kestävän kehityksen ruokakasvatukseen (Minna Mikkola s. 94). Oppilaita tarkastelevassa osiossa todetaan lisäksi, että kestävän kehityksen kasvatuksen koulukokemuksilla on vaikutusta myös oppilaiden koulun ulkopuolisessa elämässä (Uitto, Saloranta s. 57).
Perustietoa kouluruokailun historiasta (Jeronen, Helander s. 20) sekä käytetyistä summista ja sisällöstä (Mikkola s.94) on hyvä kerrata tässäkin yhteydessä. Kiinnostavaa oli lukea Steinerkoulujen esimerkistä kestävän kehityksen ruokapalveluina (s. 85). Steinerkoulujen oma arvovalinta antaa lisäresurssiksi tahtotilan, jossa kestävän kehityksen mukaiset valinnat nähdään mahdollisiksi riippumatta ruokapalvelun tuottajasta. Julkisista peruskouluissa tämä tahtotila ei vielä ylitä resurssiristiriitoja ja siten ruokapalvelujen tuottaminen on kauempana kestävän kehityksen linjauksista kuin Steinerkouluissa. Steinerkouluja sitovat samat Suomen opetuslainsäädännöt kuin muitakin kouluja. Artikkelissa käsitelty tutkimus tarkastelikin erilaisten ruokapalvelujärjestelmien hallintomalleja perus- ja Steinerkoulujen välillä ja niiden vaikutuksia kestävän kehityksen huomioimiseen sekä ruokakasvatukseen.
Taustatietona ilmenee Suomen olevan ekologisten tuotteiden käytössä huonoimmalla sijalla tutkituista seitsemästä EU-maasta. Johtopäätöksissä on mielenkiintoinen tutkimuksesta noussut kysymys: Saavutetaanko suurilla ja keskitetyillä yksiköillä muita haluttuja tuloksia kuin taloudellista säästöä? Ja yleisenä johtopäätöksenä, että yhteiskunnallisesti kannattaisi pyrkiä aktiivisemmin vaikuttamaan nimenomaan poliittisiin päätöksiin niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla.
"Kestävän kehityksen ja kestävän ruokajärjestelmän viitekehyksestä katsoen kouluruokailu vaikuttaa siltä "yhteiskunnalliselta vivulta", joka voisi välittää kestävyyttä ympäristön ja yksilöiden välillä" toteaa Mikkola seuraavassa osiossa (s. 95). Ruokapalveluhenkilöstö on tässä keskikohdassa lakisääteisen, kaupallisen ja pedagogisen työn kautta. Ruokailijoita voidaan pitää toisen asteen kuluttajina, jotka syövät ensimmäisen asteen kuluttajien - ruokapalveluhenkilöstön -valitsemia aterioita... (Mikkola s. 106).
Omalta kannaltani harmillisesti kirjan kansainvälinen osuus ei kerro Yhdysvaltojen kestävän kehityksen ruokakasvatuksesta. Minna Mikkola (s. 104) keskittyy analysoimaan Italian, Norjan, Suomen ja Tanskan kestävän ruokakasvatuksen malleja ja opetustyöhön kohdistuvia yhteiskunnallisia odotuksia. Kouluruokailun liittämistä osaksi kestävää ruokakasvatusta hankaloitti kaikissa maissa opetuksen ja ruokapalvelujen hallinnollinen "kahtiajako".
Taustatietona ilmenee Suomen olevan ekologisten tuotteiden käytössä huonoimmalla sijalla tutkituista seitsemästä EU-maasta. Johtopäätöksissä on mielenkiintoinen tutkimuksesta noussut kysymys: Saavutetaanko suurilla ja keskitetyillä yksiköillä muita haluttuja tuloksia kuin taloudellista säästöä? Ja yleisenä johtopäätöksenä, että yhteiskunnallisesti kannattaisi pyrkiä aktiivisemmin vaikuttamaan nimenomaan poliittisiin päätöksiin niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla.
"Kestävän kehityksen ja kestävän ruokajärjestelmän viitekehyksestä katsoen kouluruokailu vaikuttaa siltä "yhteiskunnalliselta vivulta", joka voisi välittää kestävyyttä ympäristön ja yksilöiden välillä" toteaa Mikkola seuraavassa osiossa (s. 95). Ruokapalveluhenkilöstö on tässä keskikohdassa lakisääteisen, kaupallisen ja pedagogisen työn kautta. Ruokailijoita voidaan pitää toisen asteen kuluttajina, jotka syövät ensimmäisen asteen kuluttajien - ruokapalveluhenkilöstön -valitsemia aterioita... (Mikkola s. 106).
Omalta kannaltani harmillisesti kirjan kansainvälinen osuus ei kerro Yhdysvaltojen kestävän kehityksen ruokakasvatuksesta. Minna Mikkola (s. 104) keskittyy analysoimaan Italian, Norjan, Suomen ja Tanskan kestävän ruokakasvatuksen malleja ja opetustyöhön kohdistuvia yhteiskunnallisia odotuksia. Kouluruokailun liittämistä osaksi kestävää ruokakasvatusta hankaloitti kaikissa maissa opetuksen ja ruokapalvelujen hallinnollinen "kahtiajako".
Useat kohdat mainitsevat kaikista kuluttajan ympäristövaikutuksista runsaan kolmanneksen olevan ruoan aiheuttamaa. Kurppa ja Riipi tarkentavat osiossaan "Ruokakasvatuksen mahdollisuudet kestävän kulutuksen ja tuotannon tavoitteiden näkökulmasta" valtaosan ympäristövaikutuksista syntyvän raaka-aineiden tuotannossa (s. 115). He listaavat kansainvälisiä politiikkatoimia sekä kansallisia viranomaismääräyksiä, joilla pyritään edistämään kestävyyttä nimenomaan tässä päässä kuten esim. laki kasvinsuojeluaineista. Lisäksi on lukuisia pehmeämpiä toimia, joilla kestävää kehitystä edistetään julkisesti esim. ympäristöpassikoulutus ruokapalveluhenkilöstölle sekä kaupunkiviljelyprojektit.
Kestävyystavoitteisiin ei tähän mennessä ole vielä suoraan liitetty verokäytäntöä vrt. terveyteen vaikuttava makeisvero. Yksi kestävän kehityksen käyttäytymistä ohjaava uusi muoto on tuotteen hiilijalanjäljen ilmoittaminen kuluttajille. Kouluruokailussa tämä tehdään jo nyt MTT:n kehittämän ympäristövastuullisia valintoja havainnollistavan lautasmallin avulla. "Lautasmallin mukaisia annoksia koostamalla voidaan rakentaa ruokakasvatukseen terveellisten ja ympäristövastuullisten ateriakokonaisuuksien ja viikkoittaisten ateriavaihtoehtojen esimerkkejä."
Muita kouluun soveltuvia kestävää kulutusta tukevia käytäntöjä ja malleja ovat "Portaat luomuun"-ohjelma, Ilmastodieetti-työkalu, Hiilijalanjälkilaskuri, ympäristöpassi sekä Kausiruokaa-keittokirja. Näillä kaikilla pyritään vaikuttamaan kuluttajakäyttäytymiseen, jota kuitenkin sanelee yleisempi ruokapolitiikka. Ruokapolitiikan osalta avainasemassa on kansalaisaktiivisuus, joka puolestaan saa liikkeelle ruoan julkisen hankintatoimen ja ruokapalvelujen kehittäjien muutoksia mahdollistavia voimia.
Muita kouluun soveltuvia kestävää kulutusta tukevia käytäntöjä ja malleja ovat "Portaat luomuun"-ohjelma, Ilmastodieetti-työkalu, Hiilijalanjälkilaskuri, ympäristöpassi sekä Kausiruokaa-keittokirja. Näillä kaikilla pyritään vaikuttamaan kuluttajakäyttäytymiseen, jota kuitenkin sanelee yleisempi ruokapolitiikka. Ruokapolitiikan osalta avainasemassa on kansalaisaktiivisuus, joka puolestaan saa liikkeelle ruoan julkisen hankintatoimen ja ruokapalvelujen kehittäjien muutoksia mahdollistavia voimia.
Samaa kansalaisaktiivisuuden voimaa tehdä rakenteellisia muutoksia ruoantuotantojärjestelmässä kommentoi myös Risku-Norja kestävän kehityksen tavoitteista kirjoittaessaan: "Ruokakasvatuksessa tulee sen vuoksi kiinnittää huomiota myös kansalaiskatiivisuuteen ja osoittaa vaikuttamisen keinot ja kanavat" (s.18). Aikaisemmin Jeronen on määritellyt ekologisessa kansalaisuudessa korostuvat neljä piirrettä: Aktiiviselle kansalaiselle velvollisuudet ovat tärkeämpiä kuin oikeudet / Ekologisella jalanjäljellä on maailmanlaajuista merkitystä / Toimintakenttänä on sekä yksityinen että julkinen sektori / Asiantilojen korjaaminen sekä parantaminen on tärkeää (s. 10)
Tulkitsen tätä siten, että kouluruoan positiivisen imagon puolesta bloggaaminenkin on osa kestävän kehityksen ruokakasvatusta.
Ytimekkäämmät tiivisteet ja kommentit kirjasta
Kouluruokailun yhteisöllisyys hakusessa, Ruokatieto 21.2.2012
Kouluruokailu on ikkuna yhteiskuntaan, talouteen ja kulttuuriin, Ruokatieto 22.2.2012
Ruokakasvatusprojekti on jo alkanut Mikkelissä: MAMK JA VTT ETSIVÄT ARVOSTUSTA KOULURUOKAILUUN (Tiedote / ePressi.com 21.2.2012)
Kouluruokailu on ikkuna yhteiskuntaan, talouteen ja kulttuuriin, Ruokatieto 22.2.2012
Ruokakasvatusprojekti on jo alkanut Mikkelissä: MAMK JA VTT ETSIVÄT ARVOSTUSTA KOULURUOKAILUUN (Tiedote / ePressi.com 21.2.2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti