Hyvinvointivajeen paikkausta kouluruokailun kehittämisellä?

Suomi on OECD:n 30 maan tutkimuksessa kouluviihtyvyydessä sijalla 18. Koulutuksessa olemme numero 1.

Näin kuulin tällä viikolla Jyväskylän yliopiston perhetutkimuskeskuksen professori Kimmo Jokisen esityksessä (Itämeren alueen Terveet Kaupungit ry:n 15v-juhlaseminaari 2.4.2013)

Esityksessä eikä koko seminaarissa ei puhuttu sanaakaan kouluruokailusta, mutta omat ajatukseni kääntyivät väkisin miettimään mikä osuus kouluruokailulla on hyvinvointivajeessa. Googlailin hiukan nähdäkseni onko kouluruokailua tarkasteltu kouluviihtyvyyden osana. 

WHO:n koululaistutkimus (1) vuodelta 2012 taustoittaa kouluviihtyvyyttä Suomessa vertailussa muihin maihin. Ilmeisesti kun kouluruokailu ei ole kaikissa maissa yhtä järjestäytynyttä kuin Suomessa, sitä ei tutkimuksessa tarkasteltu. Muuutamia otteita raportista:

• Suomi sijoittuu heikoimpaan kolmannekseen kaikissa ikäryhmissä koulusta pitämisen kansainvälisessä vertailussa vuonna 2010. 
• 11-vuotiaiden poikien ja tyttöjen positiiviset arviot luokkansa oppilaiden yhdessä viihtymisestä yleistyivät Ruotsissa ja Norjassa vuodesta 2002 vuoteen 2010 (kuvio 62). Suomessa ja Tanskassa kehitys oli myönteinen vuodesta 2002 vuoteen 2006, mutta vuonna 2010 palattiin vuoden 2002 tasolle ja Suomessa jopa reilusti sen alle. 
• Koulutyöstä kuormittuminen yläluokilla yleistyi Suomessa vuonna 2010 verrattuna vuoteen 2006.

Kouluterveyskysely osoittaa, että Suomessa yläkoululaisten kouluruokailu ei ole optimaalista. Oisiko tällä osuutensa tunteeseen, että koulutyö tunnetaan kuormittavana? Nälkäinen ei jaksa opiskella. 

MLL:n lasten ja nuorten puhelimen ja netin vuosiraportti 2012 (2) osoittaa nuorten itse kertovan aikuisille jättävänsä kouluruokailun väliin kuiskuttelun ja nälvimisen vuoksi ja kun kaverit jättävät syömään yksin. Selvä kouluviihtyvyyteen vaikuttava tekijä. 

Nuorisotutkimusseuran verkkojulkaisussa Hyvä, paha koulu. Kouluhyvinvointia hakemassa (3) käsitellään kouluruokailua tärkeänä osana koulun fyysisiä ja materiaalisia puitteita. 

Lasten mielipiteitä kysyttäessä kouluruokailu on osoittautunut yhdeksi tärkeimmistä kehittämiskohteista koulun fyysisessä ympäristössä. Kouluruokailu on myös oleellinen ja perinteinen osa suomalaisen koulun tasa-arvoa edistävää tehtävää – onhan maksuton ruokailu jokaisen suomalaisen koululaisen jokapäiväinen oikeus (kansainvälisessä kuvassa sitä voi kutsua myös etuoikeudeksi).

Oppilaiden maailmassa ruuasta puolestaan on viime aikoina tullut merkittävä tyyli- ja identiteettielementti, tietoisen elämänpolitiikan valintaulottuvuus, johon kiteytyy paljon muitakin kuin tarpeentyydyttämisen merkityksiä (ks. esim. Puuronen 2004). Näin kouluruokailuun kohdistetun kohtalaisen laajan tyytymättömyyden taustalla voi olla paljon muitakin tekijöitä kuin ruuan todellinen määrä tai laatu, mikä on syytä huomioida, kun tehdään päätelmiä siitä, miksi kouluruokaa kelpaa tai on kelpaamatta niille, joille sitä tarjotaan. 

Esimerkkinä (kodin ja koulun yhteistyöstä) nostetaan esiin kouluruokailu, jossa vanhempien mielestä voitaisiin tehdä enemmän yhteistyötä. (Metso 2011.) Kun tiedetään ruuanlaiton ja aterioinnin arkinen yhteisöllinen voima, ehdotukseen kannattaisi ehkä tarttua.

Yhteisöllisyydestä puhui myös Suomen vanhempainliiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila Turun alueellisen vanhempainyhdistyksen Muuttuva vanhempaintoiminta-tilaisuudessa. Tällä hetkellä vanhempainyhdistysten toiminnassa tulisi korostua "Meidän koulu" -hengen nostatus, joka tasoittaisi luokkakohtaisia eroja, jotka johtuvat esim. usein vaihtuvien opettajien kyvyssä osallistaa vanhempia kouluyhteisöön. Yhteisöllisyydestä hyötyy myös se oma lapsi.

Viime viikolla uutisoitiin paljon kouluruokailussa tapahtuneesta häiriköinnistä. En seurannut tapahtumia enkä tiedä kerrottiinko mistä häiriköinti sai alkunsa, mutta muistan aikaisemmin lukeneeni jostain miten väkivaltaisuus yleistyy grilli- ja taksijonoissa baarien sulkeutuessa ja yksi selittävä tekijä on verensokerin laskun tuoma aggressiivisuus. 

Mutkat suoriksi vetäen johtopäätös on: 

Kouluruokailua kehittämällä jokaisen koululaisen hyödyntämäksi akkujen latauspaikaksi paikataan havaittua hyvinvointivajetta lapsilla ja nuorilla. 

Tämä ei toki ole vain minun ajatukseni, kts. Kaikki Syö 2020 - opetushallituksen foorumi sekä Kouluruokadiplomi.fi-sivusto. 

1) Koulukokemusten kansainvälistä vertailua 2010 sekä muutokset Suomessa ja pohjoismaissa 1994-2010 - WHO-koululaistutkimus (HBSC-Study). Kämppi et al. Opetushallituksen koulutuksen seurantaraportit 2012:8. 

2) Lasten ja nuorten puhelimen ja netin vuosiraportti 2012. Mannerheimin Lastensuojeluliitto 2013. 

3) Hyvä, paha koulu. Kouluhyvinvointia hakemassa. Päivi Harinen, Juha Halme. Suomen UNICEF, Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 56. 2012. 

Tämän 201. kirjoitukseni myötä blogi jää "työtauolle" minun aloittettua työt kouluruokailuun laajasti katsoen liittyvässä yhteisössä.